Tytto tuo koulusta kotiin lehtisen, jossa kerrotaan luokkakaveri Tommyn aidin sairastuneen rintasyopaan. Kahden viikon paasta toinen rinta leikataan pois, ja sen jalkeen alkaa pitka kuntoutus takaisin terveiden pariin. Aiti on kahden pojan yksinhuoltaja. Pari viikkoa sitten hanen oli luovuttava tyopaikastaan, silla muuten han olisi menettanyt osavaltion takaaman terveysvakuutuksen, jonka tulorajan hanen palkkansa oli ylittanyt.
Laakari sanoo, etta kestaa monta viikkoa, ennen kuin aiti paasee takaisin jaloilleen ja kykenee huolehtimaan kotiaskareista. Tommyn luokkatovereiden vanhempia pyydetaan auttamaan ruoanlaitossa: voimme ilmoittautua tuomaan aterian kotiin kerran pari; voimme myos ottaa pojat mukaamme mennessamme puistoon leikkimaan, jotta aiti saisi levata muutaman hetken. Mukaan on myos laitettu pankkitilin numero, johon voi panna rahaa, jotta aiti voisi maksaa laskut ja selvita eteen pain.
Luen lehtista itku kurkussa: onko hyva elama nain pienesta kiinni? Onko putoaminen koyhyyden ja epatoivon kuiluun riippuvainen yhdesta tilipussista tai yhdesta sairastumisesta? Turvaverkko on niin hauras, etta joudumme lastemme koulukavereiden vanhempien hyvasydamisyyden varaan.
Tytto katsoo alta kulmain miksi niiskun ja silmani ovat sumeat: "itketko aiti?"
No comments:
Post a Comment