Amerikkalaisessa kulttuurissa valehtelua pidetaan itsestaan selvyytena. Presidentit valehtelevat, ministerit valehtelevat, senaattorit valehtelevat. Rikolliset (tietenkin) valehtelevat - koko oikeusjarjestelma perustuu siihen etta syytetty on "innocent until proven guilty", eli ei saa missaan tapauksessa tunnustaa syyllisyyttaan, vaikka haluasikin (jos vaikka jostain syysta olisi omantunnon tuskia). Valehtelu ei ole syntia vaan paremminkin keino selvita voittajana erilaisista haasteista ja esteista. Haviaminen on syntia, virheen tekeminen (tai siita kiinni jaaminen, tai sen myontaminen) on syntia. Anteeksipyynto on heikkoutta.
Lapsille opetetaan viela ala-koulussa, etta ei saa valehdella, ja totuus on tarkeaa. Mutta jossakin vaiheessa kymmenen ja kahdenkymmenen ikavuoden valilla lapset oppivat, etta on parempi valehdella kuin kertoa totuus, silla totuus on usein ruma, pelottava tai epamukava asia. Massakulttuuri opettaa "joustavaa etiikkaa"; sankarit saavat muokata totuutta oman mallinsa mukaan, silla he ovat "hyvalla asialla". Amerikkalaiset lapset katsovat telkkaria tuntikaupalla paivittain ja pian oppivat selviytymisen keinot.
Voittajat kiedotaan koko kansan lampimaan syleilyyn, vaikka voitto olisikin saavutettu likaamalla tai tuhoamalla toiset siina sivussa. Luuserit ovat heita, jotka tunnustavat tappion, pyytavat anteeksi, tai kertovat epamiellyttavia totuuksia. Esimerkiksi Al Gore, joka "havisi" presidentinvaalit vuonna 2000. Tai ne jotka vastustivat Irakin sotaa nojaamalla epamukaviin faktoihin, kuten ettei Irakissa ollut massatuhoaseita.
Itse lyon usein paatani seinaan, silla minulle totuus ja oikeudenmukaisuus ovat tarkeampia kuin helppo voitto. Mutta miksi olla niin hankala? Eiko olisi paljon helpompaa kaikille, jos keisari saisi edelleenkin olla keisari ilman vaatteita? Amerikkalaiset leikkivat valehteluleikkia, ja jos et tule mukaan olet ilonpilaaja.
No comments:
Post a Comment