Seattlessa ei ole satanut nain paljon vetta marraskuussa koskaan - tai sita ei ole ainakaan mitattu. Nyt jo yli 13 tuumaa, ja on viela monta paivaa joulukuuhun. Eilen oli ukkoskuuroja ja rakeita; tanaan vain vetta. Viime lauantai oli muistaakseni aurinkoinen ja kuiva - oli miltei mahdoton tottua auringon tuimaan paahtoon. (Onneksi paiste oli pian ohi.) Tulvat ovat jo aiheuttaneet monien kotien tuhoutumisen, silla joet ovat paisuneet yli ayraiden ja luoneet uudet urat. Mt. Rainierilla, joka on Yhdysvaltain korkein vuori (Alaskaa lukuunottamatta) satoi muistaakseni viikon aikana yli 17 tuumaa vetta!
Huomenna on koko Amerikan kiitospaiva. Olen kiitollinen, etta meidan koti on kovalla maaperalla!
The Seattle Times: Local News: Like the rain, weather records keep falling and falling
Wednesday, November 22, 2006
Monday, November 20, 2006
A Willfull Blindness
The United States does not control the message any longer. It must consider the new media world: what happens here today is news across the world instantaneously. People are watching and making judgments. One must practice what he preaches.
America's media bubble - Opinion - International Herald Tribune
America's media bubble - Opinion - International Herald Tribune
Tuesday, November 14, 2006
Molly Ivins on Bipartisanship
Molly Ivins: Now They’re All for Bipartisanship
Posted on Nov 14, 2006
By Molly Ivins
AUSTIN, Texas—Having watched election coverage nonstop all week, I sometimes wake screaming, “Bipartisanship!” and scare myself. Of all the viral members of the media who have been suggesting that the Dems cooperate with their political opponents, the one who rendered me almost unconscious with surprise was Newt Gingrich.
Newt Gingrich, the Boy Scout. Newt Gingrich, the man who sat there and watched Congress impeach and try Bill Clinton for lying about having an extramarital affair while he, Newt Gingrich, was lying about having an extramarital affair. (This all took place during his second marriage. The first one ended when he told his wife he was divorcing her while she was in the hospital undergoing cancer treatment.)
This is the level of Republican hypocrisy that reminds us all how far the Dems have to go. I tell you what. Let’s all hold hands together and sing, “Oh the Farmers and the Cowboys Should Be Friends!” Just not, please, Newt Gingrich, the man whose contribution to civility was to recommend that all Democrats be referred to with such words as cowards, traitors, commies, godless, liars and other such bipartisan-promoting terms.
Please, anyone but Newt.
Now, from my hours spent battered and half brain dead listening to the fatuous, self-important commentators of our nation, I learn that the people of this country did not elect liberals to Congress last week. Nope, they elected populists! Well, gosh all hemlock. I’ll be go to hell. Populist! I AM one. Honest—been a populist so long I’m on my third bottle of Tabasco.
Who knew? I thought all said I was chopped liver. Populist. Like Tom Frank of “What’s the Matter With Kansas?” fame. Jim Hightower. We can even draw our lines of political genealogy—via Ralph Yarborough and Bob Elkhart.
A populist is pretty much for the PEOPLE and generally in this case exactly the same as a liberal—we just put the em-PHA-sis on a different syl-LA-ble. We also tend to be more fun. We do not vote to hurt average Americans, even if the corporate payoff is really big. Even if it’s just a little bit—like the bankruptcy bill.
We tend to focus less on social issues and more on who’s gettin’ screwed and who’s doin’ the screwin’. In my opinion, Americans are not getting screwed by the Republican Party. They are getting screwed by Large Corporations that bought and own the Republican Party.
The word populist was misused, abused and co-opted by right-wingers for years, ever since we were all forced to read Richard Hofstadter’s “The Paranoid Style in American Politics.” Bad history can do a powerful amount of damage. Most of us stopped at the painful news that Tom Watson, leader of the late-19th century populism, went on to become a raging racist bigot. Populism itself took on the connotation of bile and nastiness, a la Father Coughlin.
If you read back to the beginning of the populist movement, however, you will find Andy Jackson and the West set against all those dreary snobs of the East. When Andy opened up the White House and let in the people, all the snobs had the fantods.
OK, it’s not the 19th century anymore, but it is always the right time to point out the emperor isn’t wearing any clothes. Honest. There stands George W. Bush, buck nekkid. We want to help him out of this fix because he’s dragging the whole Army, the country and the world down with him. But don’t ask us to call those clothes.
Posted on Nov 14, 2006
By Molly Ivins
AUSTIN, Texas—Having watched election coverage nonstop all week, I sometimes wake screaming, “Bipartisanship!” and scare myself. Of all the viral members of the media who have been suggesting that the Dems cooperate with their political opponents, the one who rendered me almost unconscious with surprise was Newt Gingrich.
Newt Gingrich, the Boy Scout. Newt Gingrich, the man who sat there and watched Congress impeach and try Bill Clinton for lying about having an extramarital affair while he, Newt Gingrich, was lying about having an extramarital affair. (This all took place during his second marriage. The first one ended when he told his wife he was divorcing her while she was in the hospital undergoing cancer treatment.)
This is the level of Republican hypocrisy that reminds us all how far the Dems have to go. I tell you what. Let’s all hold hands together and sing, “Oh the Farmers and the Cowboys Should Be Friends!” Just not, please, Newt Gingrich, the man whose contribution to civility was to recommend that all Democrats be referred to with such words as cowards, traitors, commies, godless, liars and other such bipartisan-promoting terms.
Please, anyone but Newt.
Now, from my hours spent battered and half brain dead listening to the fatuous, self-important commentators of our nation, I learn that the people of this country did not elect liberals to Congress last week. Nope, they elected populists! Well, gosh all hemlock. I’ll be go to hell. Populist! I AM one. Honest—been a populist so long I’m on my third bottle of Tabasco.
Who knew? I thought all said I was chopped liver. Populist. Like Tom Frank of “What’s the Matter With Kansas?” fame. Jim Hightower. We can even draw our lines of political genealogy—via Ralph Yarborough and Bob Elkhart.
A populist is pretty much for the PEOPLE and generally in this case exactly the same as a liberal—we just put the em-PHA-sis on a different syl-LA-ble. We also tend to be more fun. We do not vote to hurt average Americans, even if the corporate payoff is really big. Even if it’s just a little bit—like the bankruptcy bill.
We tend to focus less on social issues and more on who’s gettin’ screwed and who’s doin’ the screwin’. In my opinion, Americans are not getting screwed by the Republican Party. They are getting screwed by Large Corporations that bought and own the Republican Party.
The word populist was misused, abused and co-opted by right-wingers for years, ever since we were all forced to read Richard Hofstadter’s “The Paranoid Style in American Politics.” Bad history can do a powerful amount of damage. Most of us stopped at the painful news that Tom Watson, leader of the late-19th century populism, went on to become a raging racist bigot. Populism itself took on the connotation of bile and nastiness, a la Father Coughlin.
If you read back to the beginning of the populist movement, however, you will find Andy Jackson and the West set against all those dreary snobs of the East. When Andy opened up the White House and let in the people, all the snobs had the fantods.
OK, it’s not the 19th century anymore, but it is always the right time to point out the emperor isn’t wearing any clothes. Honest. There stands George W. Bush, buck nekkid. We want to help him out of this fix because he’s dragging the whole Army, the country and the world down with him. But don’t ask us to call those clothes.
Friday, November 10, 2006
Heads Off
Now that the head of the beast has been cut off it's time to start thinking about a brighter future. A woman will be Speaker of the House, both the Senate and the House will be controlled by democrats and they are going to change the course completely. Their priorities will be on issues 'we the people' care about: peace, environment, health care, real wages, community.
It will not be easy to work with the same president who didn't give a s*** about listening to the opposition before, but it is in the nature of democrats/liberals to try their best. Sometimes you wish that they could be as mean and self-centered as the republicans have been in the last few years, but I think they're just too grown-up.
Wednesday, November 08, 2006
Sweet Victory
The people have spoken. Sense and sensibility has won over fear and intimidation. The democrats have take back the House and possibly the Senate. It is time to do something right. My faith in democracy has been restored. [At least for the time being...]
Tuesday, November 07, 2006
Friday, November 03, 2006
Unen maito on loppumaton
HÖYHENSAARET
Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin, moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan? Ikinuori on nuoruus laulujen vaanja kerkät lemmen ja keväimen, ilot sammuvi ihmisten.
Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi. Kas, laulaja tähtiä laulelee ja hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä jos en minä saanutkaan, mitä toivoin ma elämältä, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelen hältä.
Ja vaikka ma laps olen pieni vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin--niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelenvielä kertasi viimeisen!
Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän näin, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on keväimen.
Me kaksi, me tulemme metsästä ja me metsien ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niinkuin Luoja loi ihmisen Eedeniin ja korvesta kohoitamme me senkun vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön-pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin mun silmäni suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei sille ne aavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Me uinumme siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin; hän katsahti ympäri kummissaan ja--uinahti uudestaan. Miks ihmiset tahtoa, taistellaja koittaa korkealle?
Me olemme kaikki vain lapsiaja murrumme murheen alle. Miks emme me kaikki vois uinahtaa ja hyviä olla ja hymytä vaan ja katsoa katsehin kirkkahin vain sielumme syvyyksiin? Oi, unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, oi, unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, ja köyhä on rikas kuin kuningas maan ja kevyt on valtikka kuninkaan ja kaikki, kaikki on veljiä vaan--oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen ne lapsuen päivät lauhat ja itkeä jällehen yksikseen ne riemut ja rinnan rauhat; taas uskoa, että on lapsi vaan ja että voi alkaa uudestaan ja uskoa uusihin toiveisiin sekä vanhoihin ystäviin!
Taas uskoa riemuhun, keväimeen ja lippuhun pilvien linnan ja uskoa lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks ja maailman suureks ja avaraks--voi, kuinka se sentään on ihanaa, kun sen nuorena uskoa saa!
Voi, kuinka se sille on ihanaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa ja näki vain vaaksan verran, joka etsi kauneutta, elämää, ja näki vain markkinavilinää, ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden--niit' aikoja unhota en.
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulissäällä, vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain ja kun minä muistelen, mitä mä sain ja mitä mä nielin ja vaikenin ja mitä mä ajattelin!
Miten olen minä kulkenut, uskonut, ett'eivät ne unhoitukaan! Ja sentään ne olen minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas, ja sentään ma seppona seison taas ja taivahan kansia taon ja lyön--oi, onnea tähtisen yön!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet. Ja kirkas on taivas ja kukkii maa ja säkenet suustani suitsuaa ja ääneni on kuni ukkosen--oi, onnea unelmien!
Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan on verkkoja hämähäkin! Mitä siitä jos omieni viittova vaan on laulua laineiden näkin! Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin tai herännyt täällä ei milloinkaan. Missä? Milloin? Helmassa maan.
Minä tahdon riemuja keväimen ja onnesta osani kerta!Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta.Siis, tulkaa te utaret unelmien, minä vaivun riemunne rinnoillen ja uskon päivähän, aurinkohon.Unen maito on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun syömeni sateenkaaret!Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa, te haaveiden höyhensaaret!Mua katsokaa: olen lapsi vaan, olen riisunut päältäni riemut maan ja pyytehet kullan ja kunnian.Uni onni on laulajan.
Minä tahdon vain uinua yksikseen. En tahtois vielä mä kuolla. Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee Tuonen aaltojen tuolla puolla. Oi, odota hetkinen, äityein! En viel' olis valmis ma matkallein, mun syömeni on niin syyllinen. Suo että mä pesen sen.
Suo että mä ensin huuhdon vaannämä synkeät, huonot aatteet, suo että mä päälleni ensin saanne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impynen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet mä näin.
Me tulemme, äitini armahain!Oi katso, meitä on kaksi! Oi katso, mik' on mulla rinnassain!Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan kuopustas?Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä, syyllinen, ja mun impeni puhtoinen.
Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinenja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen,vaikk'ei hän lemmi mua, Elä kysele hältä, miks tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi! Ja usko, nyt ett' olen onnellinen kuin aikoina lapsuuden.
Elä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin--kas, lauluna sujuu se paremmin ja kyynelet kuuluvat kantelehen. Niitä muuten ma ilmoita en.
Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin, moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan? Ikinuori on nuoruus laulujen vaanja kerkät lemmen ja keväimen, ilot sammuvi ihmisten.
Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi. Kas, laulaja tähtiä laulelee ja hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä jos en minä saanutkaan, mitä toivoin ma elämältä, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelen hältä.
Ja vaikka ma laps olen pieni vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin--niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelenvielä kertasi viimeisen!
Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän näin, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on keväimen.
Me kaksi, me tulemme metsästä ja me metsien ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niinkuin Luoja loi ihmisen Eedeniin ja korvesta kohoitamme me senkun vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön-pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin mun silmäni suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei sille ne aavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Me uinumme siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin; hän katsahti ympäri kummissaan ja--uinahti uudestaan. Miks ihmiset tahtoa, taistellaja koittaa korkealle?
Me olemme kaikki vain lapsiaja murrumme murheen alle. Miks emme me kaikki vois uinahtaa ja hyviä olla ja hymytä vaan ja katsoa katsehin kirkkahin vain sielumme syvyyksiin? Oi, unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, oi, unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, ja köyhä on rikas kuin kuningas maan ja kevyt on valtikka kuninkaan ja kaikki, kaikki on veljiä vaan--oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen ne lapsuen päivät lauhat ja itkeä jällehen yksikseen ne riemut ja rinnan rauhat; taas uskoa, että on lapsi vaan ja että voi alkaa uudestaan ja uskoa uusihin toiveisiin sekä vanhoihin ystäviin!
Taas uskoa riemuhun, keväimeen ja lippuhun pilvien linnan ja uskoa lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks ja maailman suureks ja avaraks--voi, kuinka se sentään on ihanaa, kun sen nuorena uskoa saa!
Voi, kuinka se sille on ihanaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa ja näki vain vaaksan verran, joka etsi kauneutta, elämää, ja näki vain markkinavilinää, ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden--niit' aikoja unhota en.
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulissäällä, vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain ja kun minä muistelen, mitä mä sain ja mitä mä nielin ja vaikenin ja mitä mä ajattelin!
Miten olen minä kulkenut, uskonut, ett'eivät ne unhoitukaan! Ja sentään ne olen minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas, ja sentään ma seppona seison taas ja taivahan kansia taon ja lyön--oi, onnea tähtisen yön!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet. Ja kirkas on taivas ja kukkii maa ja säkenet suustani suitsuaa ja ääneni on kuni ukkosen--oi, onnea unelmien!
Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan on verkkoja hämähäkin! Mitä siitä jos omieni viittova vaan on laulua laineiden näkin! Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin tai herännyt täällä ei milloinkaan. Missä? Milloin? Helmassa maan.
Minä tahdon riemuja keväimen ja onnesta osani kerta!Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta.Siis, tulkaa te utaret unelmien, minä vaivun riemunne rinnoillen ja uskon päivähän, aurinkohon.Unen maito on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun syömeni sateenkaaret!Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa, te haaveiden höyhensaaret!Mua katsokaa: olen lapsi vaan, olen riisunut päältäni riemut maan ja pyytehet kullan ja kunnian.Uni onni on laulajan.
Minä tahdon vain uinua yksikseen. En tahtois vielä mä kuolla. Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee Tuonen aaltojen tuolla puolla. Oi, odota hetkinen, äityein! En viel' olis valmis ma matkallein, mun syömeni on niin syyllinen. Suo että mä pesen sen.
Suo että mä ensin huuhdon vaannämä synkeät, huonot aatteet, suo että mä päälleni ensin saanne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impynen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet mä näin.
Me tulemme, äitini armahain!Oi katso, meitä on kaksi! Oi katso, mik' on mulla rinnassain!Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan kuopustas?Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä, syyllinen, ja mun impeni puhtoinen.
Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinenja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen,vaikk'ei hän lemmi mua, Elä kysele hältä, miks tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi! Ja usko, nyt ett' olen onnellinen kuin aikoina lapsuuden.
Elä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin--kas, lauluna sujuu se paremmin ja kyynelet kuuluvat kantelehen. Niitä muuten ma ilmoita en.
Wednesday, November 01, 2006
Subscribe to:
Posts (Atom)