Lapin Kesa

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan taman vaiheisiin.

Miks meilla kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meilla on niin monta mielipuolta?
Miks vahan kayttajia kanteleen?

Miks miesta taalla kaikkialla kaatuu
kuin heinaa, - miesta toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miesta, kaikki maatuu
tai kesken toimiaan katkeaa?

Muualla tulta saihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylipapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja mina itse? Miksi naita mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa kaskya en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnulaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitka vain on talven valta. Hetken
taall' aatteet levahtaa kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jattavat jo jaisen Lapinmaan.

Oi, te valkolinnut, vieraat Lapin kesan,
te suuret aatteet, teita tervehdan!
Oi, tanne jaakaa, tehkaa taalla pesa,
jos muutattekin maihin etelan.

Oi, oppi ottakaa te joutsenista!
Ne lahtee syksyin, palaa kevaisin.
On meidan rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentakaatte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun taalta naatte,
ma rukoilen, ma pyydan: palatkaa!

Eino Leino